Paluu alkuun

Johdannoksi

Herne on pitkään kuulunut suomalaisen kasvinviljelijän lajistoon. Vaikka pinta - alat eivät ole olleet suuria oli herneen paikka suomalaisessa ruokapöydässä tärkeä. Se oli voimaravintoa, jonka avulla jaksettiin puurtaa raskaissa peltotöissä. Varmaan moni suomalainen olisi Esaun tavoin myynyt esikoisoikeutensa höyryävästä hernekeitosta. -Tosin Esaun tapauksessa lienee ollut kysymys linssikeitosta.- Paitsi ihmisravinnoksi viljeltiin hernettä myös rehuksi, sekä kuivattuna että tuorerehuna käytettäväksi. Oma merkityksensä oli myös hernekasvien maan typpitilannetta ja rakennetta parantavalla vaikutuksella.

Oma lukunsa on puutarhaviljely, joka tähtäsi tuoreiden palkojen tai siementen tuotantoon. On mielenkiintoista havaita, että suomalaisen hernejalostuksen alussa oli kiinnostusta myös puutarhaherneiden tuotantoon. Jalostettiin myös pari rehuhernettä tuorerehukäyttöön. Pian kuitenkin havaittiin tällaisten lajikkeiden jalostus voimavarojen tuhlaukselta. Sellaisia lajikkeita oli riittävästi saatavissa ulkomailta. Tärkeintä oli kehittää meille sopivia, tuleentunutta siemensatoa mahdollisimman viljelyvarmasti tuottavia jalosteita.

Viljelytekniikan kehittymisen myötä on hernejalosteiden lajikekuva muuttunut suuresti. Ennen leikkuupuinnin yleistymistä lajikkeet olivat pitkävartisia ja pitkään kukkivia. Siementen jälkituleentuminen tapahtui seipäillä. Korjuutekniikan muuttumisen takia lajikkeilta vaadittiin lyhyempää vartta ja tasaisempaa tuleentumista. Varsinainen mullistus lehtimassan vähentymisessä ja kasvuston pystyssäpysymisessä löytyi kuitenkin väistyvästä af-geenistä, joka puhtaana esiintyessään aiheuttaa lehdykättömän kasvin. Korvakkeet ovat jäljellä ja kärhet normaalia voimakkaammat sitoen kasvit tiiviiksi, toisiaan tukevaksi massaksi. Puolilehdettömät, kansainvälisesti sanottuna afila-herneet ovatkin nykylajikkeistossamme vallitsevia.

Jalosteiden kauppaantulon myötä tuli tärkeäksi lajiketunnistukseen käyttökelpoisten ominaisuuksien selvittäminen. Vanhojen, suomessa viljeltyjen herneiden tyyppiryhmittelyä ovat selvitelleet Kaarlo Teräsvuori (1915)1 ja Vilho A. Pesola (1923)2. Ryhmittely perustui kuitenkin vain kukan ja siemenen väriominaisuuksiin, jotka lajiketunnistuksessa olivat riittämättömiä. Jalostajien työ ei lajikkeiden tuntomerkkien selvittelyyn antanut mahdollisuuksia. Uusista jalosteista annettiin tietoja lähinnä viljely - ja käyttöominaisuuksista. Aitousvalvonta siirtyi v.1919 perustetulle Valtion siementarkastuslaitokselle (VSTL) missä lajiketuntomerkkien selvitystyötä ryhdyttiin suorittamaan maisteri Elli Korpisen johdolla (Ulvinen 1990)3. Suomalaisten lajikkeiden tuntomerkit jäivät kuitenkin suurelta osalta tunnistusta suorittavien henkilöiden ammattitiedoksi. Julkaistua aineistoa on vähän (Ulvinen 1974)4, mutta julkaisematonta tietoa kenttäkirjoissa, tutkimuspapereissa ja määrityksen aikana muistiin merkityissä havainnoissa on runsaasti. Lisäksi Korpinen ennen eläkkeelle siirtymistään kokosi hernehavantonsa yhtenäiseksi kansioksi.

Tämä esitys perustuu paitsi kirjatietoihin niin suurelta osalta edellämainittuun julkaisemattomaan aineistoon, jota myös allekirjoittanut on aikanaan ollut luomassa. Lisänä ovat olleet VSTL: n vanhat siemennäytteet. Tietoja on myös täsmennetty eri geenipankeista saatujen näytteiden kenttäkoetutkimuksilla.

------
1. Teräsvuori K. 1915. Ueber in Finnland feldmässig gebaute Erbsenformen. Experimentelle Vererbungsuntersuchungen mit besonderer Berucksichtigung der Anzahl der Samenanlagen und Samen in den Hulsen. Acta Societatis pro Fauna & Flora Fennica 40, N:o 9. Helsinki.

2. Pesola, V.A. 1923. Lisiä peltoherneen ja sen viljelymahdollisuuksien tuntemiseen meillä etenkin Järvenpäässä vuosina 1921 ja 1922 suoritettujen vertailevien kokeiden perusteella.
Maatalous 16 / 1923: 389 - 414.

3. Ulvinen, O. 1990. Piirteitä 70 - vuotistaipaleelta. Valtion siementarkastuslaitos 70 vuotta, Helsinki 1990: 7 - 22.

4. Ulvinen, O. 1974. Lajikkeen aitouden tarkastus: Peltoherne (Pisum sativum L.). Pohjoismainen siementarkastuskäsikirja 10: 64 - 70. (Sama ruotsiksi ja englanniksi).